perjantai 31. heinäkuuta 2015

Päivät jotka näyttelyssä vietän





Kesän uuvuttavin viikko on onnellisesti takanapäin. Musiikkitapahtuman viimeinen päivä on huomenna, mutta minulla ei ole töitä. Ensi viikolla työpaikalla on jälleen mukavan rauhallista, kun musiikkitapahtuman työntekijät ja tapahtuman paikalle houkuttelemat kurssilaiset ja kilpailijat ovat poissa.

Minun työni ei missään tapauksessa ole raskasta. Istumalihakset tosin joutuvat koville. Normaaleihin töihini kuuluu näyttelyn avaaminen ja sulkeminen, teosvarausten hoitaminen ja teosten esittely. Puhelimeen vastaaminen ei ole enää vastuullani vakituisten työntekijöiden palattua taloon. Lasken myös päivittäisen kävijämäärän. Olen varmaan kyllä tainnut selostaa työtehtäväni jossain aikaisemmista postauksista.


Kuva valvojan kopin ikkunan läpi. Edessä verho. Pääasiassa istun näyttelyn puolella. Evästauot pidän kopissa.


Musiikkitapahtuma kuitenkin toi muutoksia työviikkooni. Kuten viime vuonnakin, tein pidempiä työpäiviä. Normaalisti olen töissä maanantaista perjantaihin kello yhdestätoista viiteen. Musiikkitapahtuman johdosta työpäiväni olivat pääasiassa yhdestätoista kuuteen asti, tosin minulla oli pari 8,5:n tunnin ja yksi 9,5:n tunnin päivä. Viime viikon lauantaina olin töissä. 

Kuumottavinta oli ulkomaalaisten neuvominen. Osa heistä oli kursseille osallistuvia soittajia, osa puolestaan kilpailuun osallistujia. Minulla on valmiudet opastaa turisteja kökköenglannillani, mikäli he kysyvät esimerkiksi reittiä johonkin. Perus turistijuttuja. Musiikkitapahtumaan liittyvät asiat olivat haasteellisia, koska niistä en tiennyt oikein mitään. Neuvoin kuitenkin parhaani mukaan kyselijät musiikkitapahtuman työntekijöiden puheille. Harmikseni neuvoin ensimmäisten päivien aikana muutamaa ihmistä väärin tietämättömyyttäni. 

Näyttely on kahdessa kerroksessa.


Minut nakitettiin myös ovivahdiksi kilpailun eri osioiden ajaksi. Kuten on saattanut käydäkin jo ilmi, konsertit järjestetään samassa paikassa kuin jossa taidenäyttely on. Tehtävä oli helppo: Minun tuli pitää huoli siitä, ettei saliin mennyt kukaan kesken kilpailun, vaan vasta tauolla. Tehtävän ikävä puoli olivat muutamat ihmiset, jotka suuttuivat, kun eivät päässeet katsomaan kilpailua (jonne oli vapaa pääsy). Osa olisi halunnut nähdä tuttunsa kilpailemassa, mutta minkäs teet, kun säännöt ovat samat kaikille. Ymmärrän kyllä täysin, ettei saliin saanut päästää ketään: Salin sisäänkäynti on aivan lavan läheisyydessä, ja saliin kesken kilpailijoiden suoritusten tulevat ihmiset olisivat saattaneet häiritä kilpailijoiden keskittymistä.

Vaikka onkin ihan piristävää, kun tässäkin keskellä ei mitään sijaitsevassa pikkukaupungissa on hetken verran elämää, olen helpottunut siitä, että ensi viikolla on jo rauhallista. Työmatkakin pyöräillen pääkatua pitkin taittuu nopeammin, kun ei tarvitse väistellä turisteja. 


Tapoin töissä aikaa konserttien aikana piirtämällä.


Työsopimuksen mukaan työni jatkuvat vielä kolme viikkoa. Musiikkitapahtuman vuoksi kertyneistä ylimääräisistä työtunneista ei makseta palkkaa, mutta saan vapaata. Käsittääkseni minulla on myös muutama lomapäivä käyttämättä. Voi hyvinkin olla, että työt loppuvatkin jo parin viikon kuluttua, jolloin ehtisin pitää pari viikkoa lomaa ennen opiskelujen jatkumista.


***


Viettäisin tulevan viikonlopun mieluusti vain olemalla, mutta se ei oikein käy. Aion suorittaa isäni työpaikalla suursiivouksen, kuten viime kesänäkin, ja ansaita rahaa seuraavaa hankintaani varten, jonka paljastan myöhemmin (ei, ei vieläkään koira). Nyt, kun työpäivät tulevat taas olemaan lyhyempiä, jonka odotan myös vaikuttavan vireystasooni, aion jälleen kunnostautua liikunnan suhteen. Olen nyt tykästynyt kuntopyörällä polkemiseen.


Ylisöpö sukkavaras. 



Milokin on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle, koska olen ollut koko ajan tosi väsynyt. Olen nyt aamuisin käynyt sen kanssa ulkona leikkimässä. Milo nukkuu yöt vieressäni ja se tökkii minua hereille jo viiden aikaan aamulla.. :D Lupasin Milolle, että puuhailemme nyt viikonloppuna jotain kivaa. Siivoushommat aion tosiaan jakaa kahdelle päivälle, ja jos työskentelen kumpanakin esimerkiksi kuusi tuntia, aikaa jää hyvin muullekin puuhastelulle.



***


Minulla ei oikeastaan ole tällä kertaa muuta kirjoitettavaa. Elämä ei juuri nyt ole mitenkään erityisen jännittävää. Toivottavasti ohessa oleva biisi on jännittävämpi.





The Jezabels - A Little Piece









sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Koirahöpinöitä, osa 4: Milo





Tämän postauksen pyhitän vain ja ainoastaan suosikkikoiralleni, Milolle.







Milo tuli perheeseen heinäkuussa 2009: hieman yli puoli vuotta sen jälkeen, kun entinen koiramme, Nelli, jouduttiin viemään piikille. Entisen koiramme vielä eläessä äiti sanoi, että uutta koiraa ei varmasti otettaisi sitten, kun Nellistä aika jättäisi. Nuorimmalle siskolleni kuitenkin iski koirakuume, jonka hän tartutti isäänkin. 

Isän mielestä uuden koiran piti ehdottomasti olla perhoskoira, kuten Nellikin oli. Ja narttu. Narttupentuja ei kuitenkaan ollut saatavilla, joten uros sai kelvata. Valitettavasti sopivaa pentua etsittäessä ei kiinnitetty ollenkaan huomiota kasvattajaan, vaan pikemminkin siihen, että koirasta joutuisi maksamaan mahdollisimman vähän. Lopulta löytyikin ilmoitus rekisteröimättömästä pennusta.



Isä ja pikkusiskot hakivat Milon toiselta paikkakunnalta. Milon taustoista tiedän sen verran, että sen isä oli tuolloin 2-vuotias ja emä vain puolitoistavuotias. Milolla on myös veli, Papu. Milo oli itse asiassa jo ostettu, mutta se oli palautunut takaisin kasvattajille. Syynä koiran "liian pieni" koko.



Porukat kai odottivat saavansa samanlaisen rauhallisen ja sopeutuvaisen koiran, kuin Nelli oli, mutta Milo osoittautui aivan erilaiseksi. Se on itsepäisempi, rakastaa leikkimistä ja etenkin leluja (joita sille on kertynyt aikamoinen määrä..) ja teki pentuna tuhmuuksia, kuten puri matonkulmia. Sisäsiistiksi opiminenkaan ei käynyt aivan yhtä nopeasti kuin Nelliltä.


Nuorempana Milo saattoi suuttua aivan yhtäkkiä. Iltaisin se kävi monesti ylikierroksilla juosten ympäriinsä, jonka jälkeen se tuli vihaiseksi. Milo esimerkiksi puri jos sen kaulapantaa tai korvia kosketti. 


Milo kastroitiin parin vuoden ikäisenä, koska vanhempani kyllästyivät siihen, että se merkkaili sisätiloissa. Eläinlääkäri havaitsi koiran kivesvikaiseksi, ja siltä poistettiin nivuskanavassa oleva piilokives. Hammaskiveä oli päässyt kertymään sen verran, että eläinlääkäri poisti ne samalla kertaa.

Kastroinnin jälkeen merkkailu sisätiloissa loppui, eikä Milo enää karannut pihasta narttukoirien perään. Sen aggressiivisuus väheni. Vaikka Milo ei ole koskaan ollut mikään sylikoira, alkoi Milo leikkauksen jälkeen sietää ihmisiä paremmin lähellään: se alkoi tulla iltaisin viereen nukkumaan. Kastraatiolla oli myös haittansa. Turkin laatu huononi ja Milon ruokahalu kasvoi.



Pari vuotta sitten Milolta irtosi ensimmäinen hammas. Varasin ajan hammaskiven poistoon jo seuraavalle päivälle. Hammaskiven poiston yhteydessä irtosi peräti yhdeksän hammasta ja parilla seuraavalla kerralla vielä saman verran lisää. Tällä hetkellä tilanne on se, että Milolla on jäljellä enää noin kolmasosa hampaistaan. Ensi kuussa olisi tarkoitus viedä Milo jälleen eläinlääkärille hammaskiven poistoon. Viime käyntikerralla pari viikkoa sitten hammaskiveä poistettiin kulmahampaista, ja samalla eläinlääkäri totesi ainakin yhden poskihampaista heiluvan. 



Milo täytti tänä vuonna kuusi vuotta. En tiedä, onko näin sopivaa sanoa, mutta mielestäni Milon luonne on vain parantunut vuosien varrella. Se on myös osoittautunut erittäin älykkääksi koiraksi. Milo tuntee lelunsa nimeltä (Pertti, Vinkupallo, Hippo, Möykky..) ja ymmärtää suuren määrän sanoja. Se oppii asioita ilman että sille edes opettaa. 

Milo ei edelleenkään ole mikään sylikoira. Jos se haluaa syliin, sen ovat asiat todella huonosti. Milo ihoaa kynsien leikkaamista ja murisee kuullessaan sanan kylpy. Vähäisiin hampaisiinsa se turvautuu nykyään aika harvoin, mutta turvautuu kuitenkin. Heikko hermorakenne vai huono koulutus..? 

Pienistä vioistaan huolimatta Milo on aivan mahtava koira ja todella sympaattinen tapaus. Minun pieni action manini. Älykäs koira, josta olisi älykkäämpien omistajien huostassa voinut tulla vaikka mitä. 





keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Hiushistoria


Vuosi on yli puolivälissä ja minä olen pitänyt tiukasti kiinni uudenvuodenlupauksestani. Lupasin oikein Facebookissa, etten leikkaisi hiuksiani koko vuonna. Ne ovat saaneet kasvaa marraskuusta asti.

Minulla on ollut elämäni aikana monenlaisia hiustyylejä. Pidempiä ja lyhyempiä. Kersana olin kuitenkin se pitkätukkainen tyttö.

Tädää! Eskarikuva.


Hiusteni luonnollinen väri on vaalea, joskaan ei nykyään enää yhtä vaalea kuin yllä olevassa kuvassa. Minulla oli jo vauvana paljon hiusta ja aloittaessani esikoulussa hiukseni olivat ehtineet kasvaa jo aika pitkiksi. En ollut erityisen kiinnostunut hiusteni kampaamisesta, joten äiti olisi halunnut leikata hiukseni lyhyemmiksi. Lopulta suostuinkin kolmatta luokkaa edeltävänä kesänä. Sen jälkeen paluuta yhtä pitkiin hiuksiin ei ole enää ollut.

Haluan nuo hiukset ehkä takaisin. Siis ilman kreppikiharoita ja rumaa otsista. Haha, nähtävästi muutuin tosikoksi jo toisella luokalla, eikä sen jälkeen hymyä ole valokuvissa juuri näkynyt.


Kolmannen luokan kuvassa hiukseni ulottuvat suunnilleen olkapäille, samoin neljännen luokan kuvassa. Kolmannella tai neljännellä innostuin punaisesta hiusväristä. Se on kai aika tyypillistä pikkutyttöjen keskuudessa. Neljännen ja viidennen luokan kuvissa minulla onkin räikeänpunaiset hiukset. Punaisen värin aikakausi kesti kaksi vuotta ja kuudennella luokalla kasvatin värin pois.

Aloitin seitsemännellä luokalla syksyllä 2005. Kuka muistaa sen ajan muodin? Skeittikenkiä, leveälahkeisia farkkuja, joissa oli niin matala vyötärö, että takapuoli vilkkui kyykistyessä ja napapaitoja. Tuolloin musta hiusväri kasvatti suosiotaan. Monilla oli myös kaksiväriset hiukset: joko raitoja tai sitten hiukset oli värjätty siten, että päälimmäiset hiukset olivat eri väliset kuin alemmat. Napapaitojen (olin siihen aikaan ruipelo) ja leveälahkeisten farkkujen lisäksi minulla oli tietenkin kaksiväriset hiukset: päältä vaaleat ja alta ruskeat. Hiukseni olivat myös melko pitkät. Kahdeksannella leikkautin ne aika tätimäiseen malliin jossain ihme mielenhäiriössä.

Kahdeksannen luokan puolivälissä innostuin punk rockista ja tyylini muuttui sen myötä. Yhdeksännen luokan alkua edeltävänä kesänä leikkautin hiukseni aivan lyhyiksi ja värjäytin ne aika..hmm.. mielenkiintoisesti: tummanruskeat, lähes mustat sivut, päältä vaaleat. Vaaleiden ja tummien osien välillä vaaleaa violettia. Hiukset nostin päältä tietenkin pystyyn. Keväällä hiukseni olivat jo vaaleat ja lyhyet otsatukkaa lukuun ottamatta.

Hiustyylihurjasteluni alkoi varsinaisesti lukiossa. Silloin myös havahduin ensimmäistä kertaa siihen, että hiukseni olivat muuttuneet ohuiksi. Lukion ensimmäisen vuoden keväällä leikkautin keesin. Sivut olivat kaljut, keesi alle kymmenen sentin mittainen. Lienee sanomattakin selvää, ettei äitini erityisesti pitänyt hiustyylistäni, koska näytin kuulemma lesbolta. Kalju oli kuitenkin sen verran epämiellyttävä, että seuraavalla kerralla siilit sivut saivat riittää. 

Lukion toisen vuoden syksyllä hiukseni olivat hetken aikaa osittain pinkit. Aloin kasvattaa sivuhiuksia pidemmiksi, jotta saisin edes jonkinlaisen kampauksen vanhojen tansseihin. Tanssien jälkeen marssin kampaamoon ja leikkautin sidecutin ja otin muutoin vaaleisiin hiuksiini mustia raitoja. Äitini oli keksinyt,ettei oma, luonnollinen hiusvärini, sopinut vanhojen tansseihin, joten hiukseni blondattiin kaksi kertaa. Lopputulos: vanhojen tansseissa hiukseni olivat ällöttävät keltaiset! Mustien raitojen kanssa keltaisuus onneksi jäi piiloon. Ja niitä raitoja oli muuten paljon.

Sidecut pysyi koko abivuoden ja hankkiuduin tummista raidoista eroon. Jossain vaiheessa abivuotta keksin haluta kiharat hiukset. Ajattelin lähinnä sellaisia loivia kiharoita. Otin permanentin, ja sain lammaskiharat. En tiedä miksi, mutta uusin permanentin ennen ylioppilasjuhlaa. Lammaskiharat suoristuivat loivemmiksi, mutta hiukseni olivat järkyttävän huonossa kunnossa. Abivuoden jälkeinen vuosi kansanopiston kuvataidelinjalla menikin kasvatellessa sidecutia pois ja hiuksia muutenkin siten, että permanentatut osat saisi leikattua pois.

Toisena välivuonna repäisin ja leikkautin otsatukan yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Minullahan oli otsatukka aina toisen luokan loppuun asti, sillä äiti oli päättänyt niin. Tietenkin sellainen ruma liian lyhyt otsatukka. Kampaajan kanssa naureskelimmekin saamilleni otsatukkatraumoille. Värjäsin myös hiukseni oranssiksi. Otsatukka oli aluksi tosi kiva, mutta ohuiden hiusteni takia siihen tuli ärsyttäviä rakoja.

Oranssi ja otsis, siltä näytin vielä aloittaessani yliopistossa. Pian kuitenkin kyllästyin oranssiin hiusväriin, sillä koin hiusten värjäämisen olevan työlästä. Aloin leikkiä ajatuksella aivan lyhyistä hiuksista. Olin kyllästynyt siihen, että hiukseni näyttivät typeriltä laitoin niitä tai en. En ole koskaan muutenkaan ollut erityisen kiinnostunut laittamaan hiuksiani. 

Lopulta leikkautin hiukset lyhyiksi ja ihastuin uuteen hiustyyliini heti. Hiukset olivat yhä oranssit. Seuraavalla kerralla hiukseni leikattiin entistä lyhyemmiksi: noin kahden senttimetrin pituisiksi. Pääsin oranssista hiusväristä eroon ja lyhyempi hiustyyli oli vielä aikaisempaa parempi.



Pitkät hiukset saivat minut aina näyttämään jotenkin mitäänsanomattoman näköiseltä. Tylsältä hiirulaiselta, jolla ei ole mielipidettä mistään, ihmiseltä, joka pelkää omaa varjoaankin. Koen, että lyhyt hiustyyli saa minut näyttämään siltä, millainen itse koen olevani. 

Ja niin, olivathan ne helpot! Shampoota ja hoitoainetta kului vähän, kampaamisessa meni muutama sekunti. Hiukset eivät koskaan olleet tiellä, Ne tuntuivat hauskalta kädellä kokeiltaessa. Ne olivat kevyet, eivätkä hiostaneet.

Ennen hiusten leikkaamista en kuitenkaan tullut ajatelleeksi, miten muut ihmiset suhtautuvat naiseen, jolla on ns. poikatukka. Useimpien miesten palikkalogiikalla lyhythiuksinen nainen on automaattisesti ruma, eikä oikeastaan näytä edes naiselta.

"Kasvattaisit hiukset, niin näyttäisit edes naiselta."
"Näytät ihan pojalta."
"Kasvattaisit hiukset..hööhöhöh, ja tissit!"
"Ole sinä ruma lesbo hiljaa!"

Kyllä, kaikki miesten suusta.

Viihdyin lyhyissä hiuksissa noin vuoden. Lopulta lyhythiuksisuus koki vuosikurssillani inflaation, kun siitä ilmeisesti tuli jokin.. no, juttu. Minulle lyhythiuksisuus oli ennen kaikkea käytännöllinen ratkaisu, mutta yhtäkkiä siitä tuli muille kannanotto tai jotakin. 




Loka- tai marraskuussa lopetin kampaajalla käymisen. Siitä asti olen antanut hiusteni kasvaa. Tällä hetkellä elän hiusteni kanssa tuskastuttavaa välivaihetta, kun takaa hiukset alkavat ulottua jo olkapäille, mutta korvien päältä hiukset yltävät juuri ja juuri korvan alaosaan. Näitä ei saa laitettua mitenkään järkevästi. Luultavasti vuoden loppuun mennessä korvan päällä olevat hiukset saavuttavat sellaisen pituuden, että voin ensi vuoden alussa mennä kampaamoon tasaamaan hiukseni. Sitä ennen verhoan pääni luultavasti huiviin. Jopa epämääräisessä turbaanissa olen enemmän minä, kuin tässä kamalassa reuhkassa.

Lyhyitä hiuksia on edelleen ikävä.





***




The Good China - You Looked Better A Brunette










lauantai 18. heinäkuuta 2015

Loma jatkuu


Milo tuhisee sängyllä ja tätä kirjoittaessani kello on 0:14. Muut ovat nukkumassa, mutta minä olen jumittunut tietokoneen ääreen ainakin vielä hetkeksi. Ulkona on yllättävän pimeää.

Olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että heinäkuu on jo yli puolivälissä. Hieman yli kuukausi, ja pääsen kotiin. Kaipaan omia sääntöjäni ja sitä, että tarvitsee stressata vain omista asioista.



***


Alan olla aika väsynyt siihen, että joudun olemaan suunnilleen joka kerta, kun tulen käymään entisellä kotipaikkakunnallani, huolissani Milosta. Milloin se on lihonut, milloin taas hampaat päästetty kamalaan kuntoon. Pari viikkoa sitten Milon käytös muuttui omituisen vaisuksi ja sillä oli kipuja kun otin sen syliin. Se ei myöskään suostunut kävelemään lenkille vietäessä. Vein sen eläinlääkäriin, mutta verenkuvassa, ultrassa tai virtsanäytteessä ei näkynyt mitään. Sydämestäkään ei onneksi kuulunut sivuääniä. Koska Milo kuitenkin tuntui aristavan virtsarakon seutua, sille määrättiin antibiootit ja kipulääkettä. Milon vointi paranikin nopeasti. Ei sillä varmaankaan ollut tulehdusta virtsarakossa, kun tulehdusarvotkaan eivät olleet koholla, mutta jotain kipuja kyllä, ja kipulääke auttoi niihin.


Milo reippaana lääkärireissun jälkeen.


Lääkekuurin loputtua Milon vointi huononi. Se aristi vasenta kylkeä ja alkoi ontua vasenta etujalkaa. Pikkusiskoni kielloista huolimatta (tykkäilee tulevana hoitsuna päteä) annoin Milolle kahtena päivänä pienen annoksen kipulääkettä, jonka huomasin olevan samaa, jota Milo sai vuonna 2013 pahaan lihasjumiin. Ajatuksena oli, että Milolla olisi helpompi olla. Eilen se ei ole lääkettä saanut, sillä se pystyi käyttämään vasenta etujalkaa, joskin hieman nilkutti. Tänään Milolla olikin sitten jo meno päällä ja se halusi leikkiä pihalla. Ajoi takaa västäräkkejä ja perhosia. 

Äidillä ja siskoilla alkaa palaa hermo siihen, että kriiseilen Milosta, sillä heidän filosofiansa koiran suhteen on "Ei sillä mikään ole." Myönnän: olen neuroottinen Milon suhteen. Entisen koiran hoito oli jotain aivan järkyttävää, enkä halua, että sama toistuu Milon kohdalla. Minulla on edelleen huono omatunto siitä, kuinka entiselle koiralle kävi. Minun olisi pitänyt tehdä jotain.



***


Viikko sitten koitti ehkäpä kesäni kohokohta, kun kaverini Johannes tuli moikkaamaan minua tänne Pohjois-Karjalan takametsiin. Porukat olivat sopivasti Lapissa, joten talossa oli tavallista rauhallisempaa. Hän tuli paikkakunnalle torstai-iltana ja lähti sunnuntai-iltana. Ehdimme käydä taidenäyttelyssä ja minun ollessani töissä hän ehti tavata sattumalta samaan aikaan paikkakunnalla olevaa kaveriaan ja käydä museossa. Sain Johanneksen jopa suostuteltua virkistävään kasvonaamioon. Ei hirveästi actionia, vaan mukavan leppoisaa.



 Milo on valikoiva seuransa suhteen. Johannes lahjoi sen onnistuneesti puolelleen uudella lelulla.



***



Työt jatkuvat. Olen ollut kuukauden ainoana työntekijänä paikassa ja olen selvinnyt yllättävän hyvin. Puhelin on soinut harvoin, ja asiat, joista on soitettu, ovat olleet pääasiassa sellaisia, jotka oikeasti kuuluvat tehtäviini varsinaisten työntekijöiden ollessa poissa. Tällaisia tehtäviä ovat lähinnä ovien avaamiset, esimerkiksi pukuvaraston avaaminen teatteriporukalle. Työntekijät tulevat takaisin ensi viikolla, ja puhelin lähtee vastuultani.

Työ näyttelynvalvojana on ollut tänä vuonna hieman erilaista kuin viime kesänä. Viime kesän näyttely veti paljon väkeä, joten kirjoitin ahkerasti teosvarauksia ja olin yhteydessä taiteilijaan, sillä teoksia ostettiin todella paljon. Pidin myös opastettuja kierroksia ja ihmiset jäivät mielellään keskustelemaan kanssani näyttelystä. Tänä kesänä kävijöitä on ollut vähemmän ja ihmiset eivät juurikaan kysele teoksista, esimerkiksi siitä, miten ne on tehty. 

Olen myös havainnut pari seikkaa. Monet ihmiset esimerkiksi kääntyvät ovelta pois, kun näkevät, että paikalla on näyttelynvalvoja. En keksi muuta syytä kuin sen, että he pelkäävät minun häiritsevän kierrosta (oikeasti työssä pitää osata lukea ihmistä: vierailijoista yleensä huomaa kuka on kiinnostunut kuulemaan teoksista enemmänkin ja kuka haluaa katsella rauhassa) tai olettavan, että he ovat tulossa ostamaan taidetta. Toinen asia, joka on hämmästyttänyt, on se, että yllättävän monet eivät tunnu tietävän, ettei näyttelyn teoksiin yleensä saa koskea. 

Ensi viikon loppupuolella paikkakunnalla alkaa muuan jokakesäinen musiikkitapahtuma, joka kestää noin viikon. Minulle se tietää hieman pidempiä työpäiviä ja viikonlopputöitä. Kävijöitä on enemmän, ja mikäli viime vuoteen on uskomista, niin neuvon turisteja niin suomeksi kuin englanniksikin. Tänä vuonna minut myös nakitettiin ovivahdiksi erään kilpailun ajaksi, jotta saliin ei tulisi väkeä kesken kilpailijoiden esitysten. 

Turisteja on ollut liikkeellä jonkin verran, mutta kadut ovat aika autioita. Mielenkiintoista nähdä, kuinka paikkakunta herää hetkeksi eloon, kun turisteja saapuu muualta Suomesta ja ulkomailtakin. Toisaalta on taas mukavaa, kun viikon jälkeen turistit katoavat yhtä nopeasti kuin ovat ilmestyneetkin ja on jälleen rauhallista.



***



Tänä viikonloppuna paikkakunta on tyhjentynyt nuorisosta, sillä kaikki ovat Ilosaarirockissa. Myös toinen siskoistani, joka voitti liput jostain kilpailusta. Itse en ole koskaan ollut festareilla. Ennen ei ollut rahaa. Nyt olisi rahaa, mutta seura puuttuu. Toisaalta, en ole aivan varma, ovatko festarit oikeasti kokemuksena hintansa väärti. 

Aion ottaa nyt rennosti, sillä edessä on kuuden päivän työviikko. Tänään olen väsännyt nettiin portfoliota. Sain sen itse asiassa hyvälle mallille, mutta minusta itsestäni kertova teksti on vielä pahasti kesken. Milon kanssa kävimme pihalla leikkimässä ja pienellä kävelyllä, ja huomenna olisi tarkoitus käydä läheisellä uimapaikalla kaivamassa kuoppia. 




***

Kello on 1:12. Milo tuhisee edelleen sängyssä ja menen sen viereen.







The Raveonettes - Wake Me Up







keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Loppu (minä ja Joonatan)






Heinäkuu on ehtinyt puoleenväliin saakka, mutta edelleen on kylmä ja sateettomat päivät tuntuvat olevan harvassa. Minun elämäni on työntekoa ja murehtimista. Milo on sairastellut, eikä perheenjäsenistä kukaan halua tehdä mitään sen hyväksi. Tänään en kuitenkaan aio kirjoittaa siitä.






***




Miehet elämässäni alkavat J-kirjaimella. Juha, exäni. Jokke, joka kertoo minusta ikäviä juttuja toisille ihmisille. Jukka, joka sai minut tietämättään tajuamaan, että minun pitäisi jättää Juha. Joonatan, josta tuli minulle tärkeä. Ja sitten vielä Johannes, ihminen, joka ilmestyi elämääni viimeisimpänä.

Tämä on kertomus Joonatanista.






***




6. marraskuuta 2014

Syksyn alkua sävytti myös uusi tuttavuus. Silloin tällöin elämässä tulee vastaan erityisiä ihmisiä, jotka vain kolahtavat ja lujaa, ja hän on juuri sellainen ihminen. 






Tutustuin Joonataniin viime syksynä ja pidin hänestä heti. Näimme joka viikko. Vierailimme toistemme luona, kävimme taidemuseossa. Juttelimme kaikestamaan ja taivaan välillä ja hänen seurassaan aika kului kuin siivillä. 




Erityisen hienoihin ihmisiin tutustuminen on samaan aikaan aivan mahtavaa että aivan kamalaa. On upeaa tuntea joku niin hieno ihminen ja saada olla tekemisissä hänen kanssaan. Samalla ihmissuhdetta sävyttää kuitenkin pelko: Entä jos hän kyllästyy minuun? Sellaisen ihmisen esitteleminen muille kavereille on aina riski, koska kaverit saattavat olla liian mielenkiintoisia.. 




Kun tapaan hienon ihmisen, haluan "pitää hänet itselläni". Kokemus on opettanut, että vaikka ihmiset aluksi saattavatkin pitää minua mielenkiintoisena ja tutustumisen arvoisena ihmisenä, osoittautuvat kaverit kiinnostavammiksi. Lopulta kuitenkin epäitsekkyys voitti. Joonatan tutustui minun tuttuihini. Myös silloiseen kaveriini, Jokkeen. Tuolloin se tuntui hyvältä ajatukselta.




Merkityksellisyydestä puheen ollen, aika ei oikeastaan merkitse mitään siinä, tuleeko jostain ihmisestä minulle tärkeä vai ei. Tänään rikkoutui yksi ihmissuhde. Erään ihmisen kanssa on ollut koko syksyn vaikeaa, vaikka ennen pidin häntä mainiona tyyppinä. Minä olen aika tulisieluinen, mutta hän vielä enemmän. Sellainen ei voi toimia. Ylitulkintaa, väärinkäsityksiä, rumia sanoja ja vihamielisyyttä. Sitä meidän välisemme vähäinen kommunikaatio viime aikoina oli ollut. Olen herkkänahkainen, joten miten voisinkaan tulla toimeen ihmisen kanssa, joka on vielä herkkänahkaisempi? Enkä minä oikeastaan tunne mitään, olihan tämä odotettavissa. Tietyllä tapaa olen helpottunut, vaikkakin tällainen välirikko voi olla muiden ihmissuhteiden kannalta vaarallinen, viitaten mahdolliseen mustamaalaamiseen. Ihmiset kun tuppaavat unohtamaan, että asiolla on kaksi puolta.



Ei ollut kovin viisasta ajautua huonoihin väleihin Joken kanssa. Syksyllä en tietenkään pitänyt asiaa minään. Kumpa olisin tuolloin tiennyt, että välirikkomme johti välillisesti myös minun ja Joonatanin välirikkoon.

Joonatan ja Jokke viihtyivät toistensa seurassa alusta asti. Tietenkin Jokke kertoi Joonatanille heti, mitä minun ja hänen välillään oli tapahtunut ja se vaikutti myös Joonataniin. Luulen, että muutuin hänen silmissään huonoksi ihmiseksi, kun olin ollut inhottava ihmiselle, josta hän piti. Yhteydenpito väheni.

Tuntin ajautuneeni umpikujaan. En tiennyt, mitä Joonatan minusta tarkalleen ottaen ajatteli, mutta sen perusteella, minkä tiesin todeksi, hän oli uskonut Joken totuuden minusta. Eikä Joken totuus ole koko totuus. Ehkä osa siitä. En nähnyt tilanteesta muuta poispääsyä, kuin kadota Joonatanilta sanomatta sanaakaan. Tuskin hän edes huomaisi.

Ihminen voi siirtää syrjään epämiellyttäviä ajatuksia. Tavallaan unohtaa, mutta ei ihan kuitenkaan. Ja niin minä työnsin ajatuksen syrjään pitkäksi aikaa.

Tuli kevät. Lumet sulivat ja aloin käydä ahkerammin lenkkeilemässä. Aloin nähdä unia. Unissa olin Joonatanin asunnon ovella. Ovi oli auki ja Joonatan katsoi minuun kynnyksen toiselta puolelta. Halusin sanoa hänelle jotain, mutten koskaan ehtinyt. Kun uni alkoi toistua yhä useammin ja useammin, mietin aina hänen asuintalonsa ohi lenkkeillessäni, pitäisikö minun tehdä kuten unessa. 

En koskaan ehtinyt, sillä vapun aikaan aavistin, etten löytäisi häntä enää. Olin oikeassa. Joonatan oli muuttanut pois.

Päätin, että kirjoittaisin hänelle viestin. Facebookissa. Ensin uskottelin itselleni, että kirjoittaisin kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Tasan neljä kuukautta sen jälkeen, kun kuulin hänestä viimeisen kerran. En uskaltanut. 

Kirjoitin hänelle kaksitoista päivää sitten. Mietin tarkkaan, mitä halusin hänelle sanoa. Kerroin, mikä sai minut tekemään ne ratkaisut, jotka tein. Pyysin anteeksi. Kerroin, että hän on minulle tärkeä. En odottanut saavani vastausta. Sain vastauksen, eikä hän tiennyt, mitä sanoa.

Olisin ehkä onnellisempi ihminen, jos hän ei olisi sanonut enää mitään. Se olisi kai ollut ihan kaunis päätös. Mutta hänellä oli muutama sana sanottavana.

Joonatanilla on uusi elämä, ja hän keskittyy nyt siihen. Minäkin jatkan elämääni. Ilman häntä.




***



En ala valehdella, etten tuntisi mitään. Näitä tuntemuksia on vaikea pukea sanoiksi. Pettymys on yksi sopiva sana. Pettymys omaan itseeni. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, toimisin toisin. Harmi vain, että menneeseen ei ole enää paluuta.


Minä oikeasti pidin Joonatanista. Pidin todella paljon. Toivon, hänelle kaikkea hyvää. Ja ennen kaikkea sitä, että hän on onnellinen.




***



Tämä biisi muistuttaa minua mahtavasta ihmisestä, jonka sain kerran tuntea. 





Nickelback - What Are You Waiting For?


You gotta go and reach for the top
Believe in every dream that you got
You're only living once so tell me
What are you, what are you waiting for?
You know you gotta give it your all
And don't you be afraid if you fall
You're only living once so tell me
What are you, what are you waiting for?


keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

15 blogifaktaa




Kesällä on aiheet vähissä joten tämän päivän postauksena hieman blogifaktoja.





1. Ensimmäinen blogini oli sarjakuvablogi, jota ylläpidin vuosina 2008-2012.

2. Elämäni aikana minulla on ollut kuusi eri blogia.

3. Nykyinen blogini on jatkoa vuonna 2012 aloittamalleni välivuotta käsittelevälle blogille. Kyseinen blogi ei ole enää luettavissa. 

4. Luetuin kirjoitus blogissani on Tietopaketti kuvataidekasvatuksen valintakokeista

5. Bloggerin tilastojen mukaan yleisimmät hakusanat, joilla blogiini päädytään, ovat rovaniemi lyhtykulkue ja marjatta tapiola työ. En aivan usko tilastoihin. Todennäköisempää on, että blogiini päädytään etsittäessa tietoa kuvataidekasvatuksen valintakokeista Lapin yliopistossa.

6. Mikäli raksi ruutuun-mielipidekyselyjä (joka tekstin lopussa) on uskominen, lukijoiden mielestä mielenkiintoisimpia tekstejä ovat olleet Villin Lapin vappu ja Vappu (miksi?? :D ). 

7. Vaikken kirjoitakaan blogia omalla nimelläni, vaan nimimerkin takaa, ei anonymiteettini ole järin hyvin säilynyt, minkä otan kirjoittaessani huomioon.

8. En yleensä julkaise kuvia itsestäni, mutta yhdestä postauksessa minusta on peräti kaksi kuvaa, joista olen tunnistettavissa.

9. Blogissa mainitut henkilöt ovat todellisia, mutta nimet tekaistuja. Milo-koiran nimi kyllä ihan todellisuudessakin on Milo. 

10. Vaikka blogini nykyään onkin melko päiväkirjamainen, sen tarkoituksena on myös tarjota jonkinlaista infoa kuvataidekasvatuksen opiskelusta.

11. Blogissa vierailleista (koko blogin olemassaoloajalta) on suurin osa ollut Suomesta, mikä ei ole yllätys. Toisena tulee Yhdysvallat, mikä tosin johtuu "roboteista", kuten asian ilmaisen. Kolmantena hieman yllättäen Venäjä. Vierailijoita on ollut monista muistakin maista, esim. Saksasta, Islannista ja Romaniasta.

12. Blogillani on Bloglovin'in kautta huimat neljä seuraajaa.

13. Blogin nimi kuvastaa lähinnä välivuoden aikaista viha-rakkaus-suhdettani taiteeseen. Olen harkinnut nimen vaihtamista.

14. Ulkoasun kökköys johtuu taitamattomuudesta ja laiskuudesta.

15. Blogi on minulle mukava harrastus ja keino ilmaista itseäni. Pidän myös kirjoittamisesta.