lauantai 22. elokuuta 2015

Kotona



Kirjoittaminen on taas jäänyt hetkeksi. Elokuu lähenee loppuaan ja kesä sen myötä. Tosin olen saanut nauttia kesäsäistä tällä viikolla enemmän kuin muuten koko kesänä yhteensä.

Viime viikon perjantaina oli viimeinen työpäiväni. Aamulla vein äidin ja Milon eläinlääkärin vastaanotolle, sillä Milolle tehtiin hammaskiven poisto. Hieman kuumotti, kun eläinlääkärin loman vuoksi toimenpiteen suoritti sijainen, joka käsittääkseni oli jokin opiskelija. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Milolta ei irronnut tällä kertaa hampaita, mutta huonoja uutisia oli toki tiedossa: Milon poskihampaat pitäisi poistattaa, sillä ne ovat niin huonossa kunnossa. Poskihampaat poistetaan poraamalla, ja lähin eläinlääkäriasema, jolla kyseinen toimenpide voidaan suorittaa, on sadan kilometrin päässä. Matka ei ole ongelma, vaan se, ettei vanhemmillani ole aikomustakaan hoitaa Milon hampaita kuntoon. Toimenpide maksaa nimittäin hieman päälle satasesta jopa yli tuhanteen euroon. Ei varmaan tarvitse edes kertoa, mitä mieltä asiasta olen. 

Lupasin Milolle ostaa sille uuden lelun kun hammaskiven poisto olisi suoritettu. Pidin lupaukseni. Milo tykästyi kovin uuteen leluunsa.




***

Palasin tasan viikko sitten Rovaniemelle. Toisin sanoen heti, kun oli mahdollista. Viisi tuntia bussissa ja junassa päälle pari tuntia. Matkatavaraa oli kuusi laukullista. Rovaniemellä olin seitsemän jälkeen illalla. Ilahduin huomatessani, että kämppiksen postilaatikosta tursusi ilmaisjakelulehtiä, sillä se tarkoitti, ettei kämppis ollut palannut.



Sunnuntaina käväisin Rovaniemen Wanhoilla Markkinoilla. Sää oli aurinkoinen ja lämmin, joskin liian lämmin minun makuuni. Kiersin katsomassa myyntikojut ja seurasin palkintojenjaon, jonka jälkeen lähdin takaisin kotiin.



Maanantaina postinjakelusta soitettiin ja sovin paketin kotiinkuljetuksesta. Joskus viiden maissa paketti tuotiin suoraan kotiovelleni. Tilasin nimittäin Anttilasta kuntopyörän. Kuulostaa varmasti joltain tanttajutulta, mutta kesän aikana innostuin kuntopyörällä polkemisesta. Kahden Rovaniemi-vuoden jälkeen jouduin toteamaan, että talvella lenkkeileminen on Rovaniemellä lähinnä vitsi kylmyyden ja liukkauden takia, joten keksin, että kuntopyörä ratkaisisi liikuntaongelman talvisin. Anttilassa oli sopivasti hyvä tarjous. Koeajoin kuntopyörän eilen, ja sillä on hyvä ajaa. Kaiken lisäksi pyörä vie  tilaa yllättävän vähän. Moni muu toki hankkisi kuntosalikortin, mutta kuntosali ei taida olla minun juttuni. Lisäksi oma kuntopyörä tulee huomattavasti kuntosalikorttia halvemmaksi pidemmän päälle. 

Tiistaina menin soittamaan Johanneksen asunnon ovikelloa. Hän ei tiennyt minun palanneen Rovaniemelle, joten hän olikin aika yllättynyt, tosin ilmeisesti hyvällä tavalla. Oli mahtavaa nähdä pitkästä aikaa. Johannes kävi kyllä moikkaamassa minua kesän aikana entisellä kotipaikkakunnallani, mutta siitä tuntui olevan jo pieni ikuisuus.

Loppuviikko meni vahdatessa WebOodia. Laitoin amanuenssille viestiä koskien sivuainetilannettani, ja sain vastauksen joitakin päiviä myöhemmin. Käytännössä on mahdollista, että korvaan pääaineesta menettämäni 12 opintopistettä viime keväänä suorittamillani kuvataideopinnoilla, joista sain sopivasti 12 opintopistettä. Käytännössä voi kuitenkin olla vaikeampaa, koska minut voidaan heittää syksyn kuvataidekursseilta pois, mikäli minun katsotaan suorittaneen riittävästi opintopisteitä kuvataiteesta (ja minulla tosiaan on 12/14..). Mikäli kuitenkin mahdun kursseille, on asia ok. Amanuenssi ehdotti, että ottaisin jonkin suppean kurssin kuvataiteesta ja korvaisin pääaineesta menetettyjä opintopisteitä vaikkapa ympäristötaiteella, joka ei muuten kiinnosta minua pätkääkään. Kuvataiteen kurssit eivät ole vieläkään tulleet WebOodiin, joten vahtaaminen jatkuu ensi viikolla. 

 Eilen oli melko toiminnallinen päivä. Aamulla ajoin kuntopyörällä, kävin suihkussa ja lähdin kauppaan. Kaupasta tultuani aloin valmistaa ensimmäistä kertaa elämässäni lohilasagnea. Lasagnen tein paistovalmiiksi jääkaappiin.

Purjosipulia paistumassa.

Viiden maissa lähdin Kirkkolammen puistoon. Yhdelle vuosikurssimme opiskelijalle pidettiin siellä läksiäispiknik, sillä hän muuttaa kahdeksi vuodeksi satojen kilometrien päähän suorittamaan sivuaineopintojaan. Puistossa oli paljon porukkaa sillä sää oli mainio, joskin mäkäriä ja ampiaisia oli riesaksi asti. Hieman ennen seitsemää lähdin kotiin laittamaan ruuan uuniin ja kutsuin Johanneksen syömään. Loppuillan olimme hänen luonaan. Twin Peaks jäi keväällä kesken, mutta katsomme sen loppuun jossain vaiheessa. Tällä hetkellä katsomme sellaista sarjaa kuin Girls


Jälkiruuaksi oli leipäjuustoa vadelmahillolla.




Ensi viikko menee vielä lomaillessa. Yritän saada jotain aikaiseksi: Esimerkiksi kylpyhuoneen suursiivous on vielä tekemättä, ja mikäli säät sallivat, aion lähteä joen toiselle puolelle katsomaan, josko löytyisi mustikoita. Alkuviikosta pitäisi saapua yksi pakettikin. Ai ja joo.. se kandin aihekin olisi hyvä olla valmiina kandiseminaaria varten..






***



Nyt menen pukemaan urheiluvaatteet ylle. Luvassa leffaa ja kuntopyörää.




Mukavaa viikonloppua kaikille!



Best Coast - The Only Place









tiistai 4. elokuuta 2015

Yliopisto ja kielten pakolliset kurssit


Tänään kirjoitan asiasta, josta olisin itse kaivannut enemmän tietoa ennen kuin aloitin opiskelun yliopistossa. Kokemukseni perustuvat tietenkin vain kuvataidekasvatuksen koulutusohjelmaan kuuluviin ruotsin- ja englanninkursseihin. Itse ainakin stressasin niitä aika paljon.

Sanotaan, että suomalaiset osaavat hyvin englantia, ja olenpa kuullut monen ulkomaalaisen luulleen, että englanti on maamme toinen virallinen kieli. Englantia opitaan elokuvista, tv-sarjoista, lukemalla englanninkielisiä kirjoja ja pelaamalla tietokonepelejä. Englannin osaaminen on tietyllä tapaa itsestäänselvyys, joten kieltä osaamaton leimautuukin Suomessa, ellei ole keski-ikäinen tai vanhempi, helposti tyhmäksi. 

En ole koskaan ollut hyvä kielissä, etenkään englannissa. Ja kyllä, häpeän sitä. Lukiossa kirjoitin lyhyen englannin arvosanalla E järkeiltyäni, etten välttämättä pääsisi pitkästä englannista läpi. Ymmärrän englantia paremmin kuin puhun sitä. Kesätöissäni kielitaito on ollut riittävä, mutta kanssani ei voi käydä englanniksi järin syvällisiä keskusteluja. Lisäksi menen helposti lukkoon, kun joudun puhumaan kyseistä kieltä. Vaikka pääasiassa tiedän, kuinka mikäkin sana tulee ääntää, ei kieleni yksinkertaisesti taivu ääntämään niitä oikein. 

Luettuanne kaksi edeltävää kappaletta, ymmärtänette, miksi stressasin suuresti yliopiston englanninkursseja.

 Ensimmäinen kurssi, joka oli ensimmäisen vuoden keväällä, oli luetun ymmärtämistä. Kurssin tarkoituksena oli oppia lukemaan oman alan tekstejä. Kurssi oli yllättävän rento. Suomensimme ryhmissä taidekasvatusta käsitteleviä tekstejä, jotka olivat haastavia jopa niille, jotka muutoin osasivat englantia loistavasti. Tekstit olivat niin abstrakteja, ettei nitä tosin olisi ymmärtänyt, vaikka ne olisi kirjoitettu suomeksikin. Kurssilla oli aika korkea läsnäoloprosentti ja se arvioitiin joko hyväksytyksi tai hylätyksi.

Toisen vuoden syksy alkoi englannin puhekurssilla. En enää jostain syystä muista, mitä kurssilla teimme. Puhuimme ryhmissä ja pareittain? Kurssin lopussa kuitenkin pidettiin pareittan esitelmä muiden opiskelijoiden edesssä, ja esitelmän tuli jotenkin liittyä taiteeseen tai kuvataidekasvatukseen. Minä ja parini pidimme esitelmän Damien Hirstistä. Muut kurssilaiset ja opettaja kirjoittivat kullekin palautetta pikkuruisille lapuille, jotka sitten sai lukea jälkeenpäin. Opiskelijoiden toiveesta kävimme läpi hyödyllistä sanastoa alaamme liittyen. Arvostelu oli jälleen hyväksytty/hylätty.

Kummallakaan kurssilla ei ollut koetta. Tämä johtunee siitä, että yliopistoon päässeiden ihmisten oletetaan osaavan englantia, jolloin kurssit tuntuvat olevan lähinnä muodollisuuksia. Läpäisin kurssit, mutta en oppinut niillä juurikaan mitään. Sen sijaan olin suuresti ahdistunut tunneille mennessäni, sillä voin aivan rehellisesti sanoa tunteneeni itseni idiootiksi muiden kurssilaisten puhuessa englantia aivan häikäisevän hyvin.

Ehkä joskus tulevaisuudessa löydän aikaa ja mielenkiintoa opiskella englantia itsekseni.

Ruotsissakaan en ole järin hyvä. Lukiossa opiskelin kaikki kurssit ja kirjoitin ruotsin pitkänä arvosanalla B. Lukiovuosien jälkeen en juuri ole kyseistä kieltä käyttänyt, joskin luin jossain vaiheessa ruotsinkielistä blogia.

Ruotsin kurssi oli toisen vuoden keväällä. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, ennen myös ruotsista on ollut sekä tekstinymmärrys- että puhekurssi, mutta nyt kursseja on vain yksi, jossa nämä molemmat kurssit yhdistyvät. Olin kuullut kurssista kauhutarinoita jo ennen kuin pääsin yliopistoon. Kurssi oli kuulemma niin vaikea, että edes pitkää ruotsia opiskelleet eivät päässeet siitä läpi.

Ennen kurssia opiskelijoiden tuli suorittaa netissä lähtötasotesti. Mikäli ei päässyt siitä läpi, oli suositeltavaa mennä kertauskurssille. Kertauskursseja oli kaksi: ensimmäinen kesti joka tiistai ja torstai puolitoista tuntia ja sitten vielä nettikurssi. En koskaan tehnyt lähtötasotestiä. Ajattelin, että en pääsisi läpi, joten sama ilmoittautua suoraan kertauskurssille. Ilmoittauduin molemmille, mutta menin vain kurssille, jolla oli kontaktiopetusta. Kyseisellä kurssilla oli opiskelijoita eri tiedekunnista. Minun parini oli muuan oikisfuksi, joka osasi ihan hyvin ruotsia, joten en ymmärrä, miksi hän edes oli kurssilla. Kurssilla oli leppoisa ilmapiiri ja opettaja oli mukava. Kurssilla kertasimme kielioppia ja saimme tehtävävihkon, josta tuli läksyjä. 

Omalta vuosikurssiltani harva oli kertauskurssilla, vaikka syytä olisikin ollut. Kursseille oli kyllä tunkua, mikä saattaa selittää asian. Kun pakollinen kurssi alkoi, saimme tehtävävihkot, joissa oli myös kuvataidekasvatusta koskevia tekstejä ja niiden sanastot. Kurssilla saimme läksyjä (läksyt kyseltiin tuntien alussa järjestyksessä siten, että jokainen joutui pääsi vastaamaan vuorollaan) ja pidettiimpä muutama sanakoekin, joissa pärjäsin todella hyvin siihen nähden, että lukiossa vedin sanakokeista aina vitosia ja kutosia, ja uusinkin  siellä jokaisen sanakokeen. Ruotsia puhuttiin parin kanssa, joskus myös pienissä ryhmissä. Muutaman kerran kunkin piti etsiä ruotsinkielinen uutinen ja kertoa se omin sanoin muille. Lisäksi oli ryhmätyö, jossa ryhmissä suomennettiin teksti, ja kunkin ryhmäläisen tuli kertoa tekstin pääkohdat yksin pienryhmille. Opiskelu oli koulumaista ja ilmapiiri tosi rento. Tunneille oli helppo tulla.

Kurssin lopussa oli sekä kirjallinen että suullinen koe. Suullisen kokeen aiheena oli jokin ryhmätehtävän teksteistä. Tekstejä oli yhteensä kymmenen, joista saimme valita neljä, joista olimme valmiita puhumaan parin kanssa. Näistä neljästä tekstistä kaksi valikoitui kokeeseen. Suullinen koe kesti noin kymmenen minuuttia. Kirjallisessa kokeessa piti kirjoittaa mielipideteksti lehteen. Tehtävänannon lisäksi saimme listan sanoista, joista 20/24 piti löytyä tekstistä.

Kummassakin kokeessa arviointi oli seuraava:
HT = hyvät tiedot
TT = tyydyttävät tiedot
H = hylätty

Suullisesta kokeesta sain tuloksen TT ja kirjallisesta HT. Kurssi oli mielestäni paljon helpompi, kuin annetaan ymmärtää. Voi olla, että reputtamisen pelossa motivaationi oli myös huippukorkealla. Opin kurssilla kielioppia ja paljon hyödyllistä oman alan sanastoa. Kaiken kaikkiaan opetus oli kursslla todella tehokasta ja kurssi hyödyllinen.


Loppuun sanon vain, että englannin kursseilla kyllä pärjää vähemmälläkin kielitaidolla. Ruotsin kurssilla kannattaa tehdä läksyt ja oikeasti kuunnella tunneilla. Liikaa ei kannata stressata. Jos minä pääsin ruotsista läpi ensimmäisellä kerralla, en näe syytä, miksi muut eivät pääsisi.






sunnuntai 2. elokuuta 2015

Se pieni yksityiskohta





Selailtuani jälleen kerran Internetin ihmeellistä maailmaa, törmäsin ilmiöön, joka minulta on mennyt täysin ohi. Törmäsin useissa verkkokaupoissa feikkiseptumeihin, eli nenään laitettaviin renkaisiin, jotka pysyvät nenässä ilman lävistämistä. Useimmat olivat koristeellisia ja muistuttivat septum clickereitä. Onko (feikki)septum ollut jossain vaiheessa trendikäs? O_o

Innostuin selailemaan blogeja ja lukemaan lävistyspostauksia. Bongasin feikkiseptumeitakin muutamista muotiblogeista. Näistä innostuneita päätin sitten kirjoittaa oman lävistyspostaukseni.






***




Minusta on melko huvittavaa, että perus korvalävistyksiä eli lobeja ei lasketa lävistyksiksi. Yleensä puhutaan vain korvakoruista tai korviksista. Usein tätä perustellaan sillä, että kyseessä ei voi olla lävistys, jos sitä ei ole tehty lävistysneulalla. Totta onkin, että useimmat ottavat korvalävistyksensä kultasepänliikkeessä ampumalla, jolloin korvakoru runnotaan korvan läpi. Koru kuitenkin menee ihon läpi, joten en näe syytä, miksi kyseessä ei olisi lävistys. Toinen syy lienee korvalävistysten yleisyys ja tavallisuus, kun taas muita lävistyksiä pidetään, siitäkin huolimatta että ne ovat yleistyneet, jollain tapaa erikoisina.

Ensimmäiset korvalävistykseni sain ollessani 4-vuotias. Isosiskoni, joka oli tuolloin 7, halusi korvanreiät, ja niinpä hänelle laitatettiin sellaiset. Isä sitten sanoi, että kyllä minullekin pitää laitattaa, joten minut istutettiin kultasepänliikkeen tuolille ja silmänräpäyksessä korvissani olikin jo siniset muoviset harjoituskorvakorut.

Minua ei haittaa, että sain ensimmäiset korvalävistykseni alle kouluikäisenä, mutta jos joskus saan lapsen, ja tämä haluaa korvakorut, annan luvan vasta, kun tiedän lapsen kykenevän itse hoitamaan lävistyksiään saamiemsa ohjeiden avulla. Aikaisintaan siinä 8-vuotiaana. Tämä siksi, että en tietenkään pienenä osannut vaihtaa korvakorujani itse, ja lisäksi pitkät hiukseni jäivät niihin kiinni ym. 

Kolmannella luokalla otin oikeanpuoleiseen korvaani toisen lävistyksen ja kolmannen viidennellä luokalla. Kummallakin kertaa korva lävistettiin kultasepänliikkeessä. Ajat olivat siinä mielessä muuttuneet, että muovikorujen sijaan sain ihan oikeat korvakorut. Neljä korvalävistystä sai riittää. Jälkeenpäin olen miettinyt, pitäisikö oikeanpuoleisen korvan kahden ylimmän lävistyksen antaa mennä umpeen. Olen kuitenkin antanut niiden olla. Uskon, että ne kyllä menisivät umpeen, mutta olen myös varma, että niistä jäisi jäljet. Mieluummin pidän korut kuin jätän arvet.

Yläasteen kävin vuosien 2005-2008 välillä. Muistelen, että lävistykset olivat suosittuja vuosien 2006-2009 välillä, jolloin lävistyksiä näkyi todella paljon jopa silloisella kotipaikkakunnallani. Useilla teinitytöillä oli kasvoissaan lävistyksiä, ja suosituimpia lävistyksiä olivat erilaiset huulilävistykset, etenkin madonna, joka varmaan monen mielestä muistutti kauneuspilkkua. Labret tuli heti toisena ja kulmalävistyksiäkin näkyi jonkin verran.

Yläasteella pari luokkatoveriani hankki lävistyksen, jolloin monelle muullekin luokan tytöistä tuntui iskevän lävistyskuume. Yksi sanoi aikovansa hankkia kielilävistyksen, toinen lävistyksen keskelle alahuulta (btw, kumpikaan ei laitattanut lävistystä). Minäkin ajattelin, että lävistys voisi olla tosi siisti, mutta en tiennyt, mikä lävistys sopisi minulle. Tiesin myös, etteivät vanhemapani ikinä antaisi lupaa lävistykseen.

Kului muutama vuosi. Kesällä 2009, jolloin olin 17 ja suorittanut ensimmäisen vuoden lukiossa, päätin lähteä käymään Helsingissä isosiskoni luona. Tuohon aikaan vielä kuuntelin punk rockia ja hiukseni oli leikattu keesiksi. Useilla nettituttavillani oli lävistyksiä, joten ajatus lävistyksen hankkimisesta heräsi jälleen. Olin ihastunut kolmeen lävistykseen: medusaa, bridgeen ja septumiin. Medusaa en kuitenkaan edes harkinnut, sillä tiesin suussa olevien lävistysten vaurioittavan hammaskiillettä ja ikeniä. Suoritin valinnan siis bridgen ja septumin väliltä. Loppujen lopuksi valinta oli helppo. Bridge saattaisi helposti ottaa osumaa pukeutuessa ja tarttua pyyhkeeseen hiuksia kuivatessa, joka edistäisi sen uloskasvua. Septumin en ollut koskaan kuullut kasvavan ulos. Septumin etuja bridgeen nähden olivat myös se, ettei näkyvää arpea jäisi, ja että lävistyksen saa tarvittaessa piiloon.

Luin sen kesän septumin lävistyskokemuksia. Septumia kuvailtiin jopa kivuliaimmaksi lävistykseksi, mikä hieman hirvitti, mutta parantumisvaiheen kuvailtiin olevan melko helppo. Aloin myös etsiä sopivaa lävistysliikettä Helsingistä. Ensisijainen kriteeri oli, että lävistyksen voi ottaa ilman ajanvarausta. Myös sijainnilla ja hinnastolla oli merkitystä. Lopulta löysin PetSkull-nimisen lävistysliikkeen nettisivut, ja päätin mennä laitattamaan septumini sinne.

Isosiskoni ei ollut kovin innoissaan kuullessaan lävistyssuunnitelmistani, mutta suostui saattamaan minut liikkeeseen. Ilmoitin haluavani septumin "mahdollisimman pienellä renkaalla". Olin varautunut helvetilliseen kipuun, joten yllätys oli aikamoinen, kun lävistäminen ei sattunut ollenkaan, vaikka minulla on mielestäni melko alhainen kipukynnys. Sen sijaan pienen renkaan pujottaminen nenään kirpaisi. Lopulta katsoin itseäni peilistä ja siinä se oli: 1,2mm paksu rengas sentin halkaisijalla.

Äiti ja isä eivät yllättäen ilahtuneet lävistyksestä, mutta omapa on naamani. Lävistys oli tietenkin aluksi kosketusarka, ja tuntui, että se otti jatkuvasti osumaa pyyhkeen tai paidan kanssa tai sitten vain ajatuksissani sohaisin sitä kädelläni. Puhdistin lävistyksen aamuin ja illoin keitetyllä vedellä, mutta renkaan liikuttaminen ei tullut kysymykseenkään. Kului kaksi viikkoa, ja eräänä päivänä huomasin renkaan liikkuvan kivuttomasti, ja siitä päivästä lähtien septumin kanssa ei ole ollut ongelmia. Parin vuoden verran äiti jaksoi jankuttaa, että minun pitäisi luopua lävistyksestäni vedoten aikuistumiseen, mutta enää hän mainitsee asiasta vain hyvin harvoin.

Luulen, että ihmiset, jotka eivät tiedä minusta muuta, kuin ulkonäköni ja opiskelemani pääaineen, olettavat helposti septumin olevan joku "taiteilijajuttu". On totta, että kyseinen lävistys on yleistynyt taiteiden tiedekunnan opiskelijoiden keskuudessa, joten kai se sitten on jokin juttu. Minun kohdallani kyse on todellisuudessa jäänteestä ajalta, jolloin olin kiinnostunut punk-kulttuurista. 

Ennen septumin hankkimista en erityisemmin pitänyt (sivultapäin katsottuna) isosta ja suorasta nenästäni, joka on tyypillinen isäni suvulle (isän suvun miesten nenän naisversio..). Nykyään pidän nenääni ihan kivana. Edestäpäin se on aika jees, ja asiat voisivat olla huonomminkin: minullahan voisi olla perunanenä tai hyppyri! Mielestäni lävistykseni ei edes mitenkään erityisesti pomppaa silmään kasvoiltani, vaan se on kiva yksityiskohta.

Tilasin kesän alussa vaihtokoruja, ja voi olla, että tulen jatkossa käyttämään enemmän pieniä hevosenkenkiä, mikäli pallot pysyvät niissä. Olen lävistykseni kanssa menossa siihen suuntaan, että mitä huomaamattomampi koru, sen parempi. Tällä hetkellä nenässäni on rengas, jossa ei ole palloa, enkä usko enää palaavani pallorenkaaseen. Olen välillä miettinyt, ottaisinko lävistyksen pois, mutta toistaiseksi en ole nähnyt syytä sille, miksi ottaisin. Katsotaan sitten 25-vuotiaana.